Olen tätä kirjoittaessani 33-vuotias, lapseton mutta sopivasti lapsellinen, henkeen ja vereen turkulainen, se aina hiukan liian äänekäs ja puhelias tyyppi. Vietin lapsuuteni Jäkärlässä ja kouluni kävin Runosmäessä, musiikkiluokalla peruskoulun loppuun saakka. Asun nykyään kihlattuni kanssa Tampereella ja olen töissä mainostoimistossa projektipäällikkönä.
Rakastan retkeilyä, matkustelua, sushia, salmiakkia, oman oluen panemista, saunomista, viinejä, laulamista ja eläimiä.
Olen tehnyt mainosalan töitä vuodesta 2009 kun valmistuin markkinoinnin merkonomiksi. Pidin lukion jälkeen pari välivuotta työskennellen keittiöhommissa ja päädyin – niin kuin aikoinaan lukioonkin – kauppikseen suorittamaan ”jotain yleispätevää” koulutusta. En ole oikein koskaan tiennyt mikä isona haluan olla. Rakastan käsillä tekemistä ja eläimien rapsuttelua, joten en koskaan hahmottanut, mitä minun tulisi elääkseni tehdä. Taiteella tai käsitöillä kun olin aina kuullut, ettei Suomessa voi elää. Lukion jälkeen luulin tietäväni, etten edes olisi tarpeeksi lahjakas maalaamaan: kävin yhden taidekurssin ja valitettavasti annoin opettajan henkilökohtaisten mielipiteiden (sanoi suoraan minulle, että minun kannattaa ehkä tehdä ”jotain muuta”) mennä ihon alle ja siksi en edes ajatellut mitään taidekouluja.
Ihailin lapsena isosiskopuolieni piirustuksia, ja ajattelin pitkälle aikuisuuteen, että itselläni ei moista kykyä ole. Olin aina ajatellut, että minulla on hyvä visuaalinen silmä ja halu luoda käsillä jotain konkreettista, mutten pitkään aikaan löytänyt itsevarmuutta oman taiteen luomiseen. Lukion kokemus ei varsinaisesti auttanut asiaa. Laitoin siveltimet laatikkoon miltei 10 vuodeksi ja keskityin minulle lapsesta asti rakkaaseen urheiluun ja musiikkiin. Määritin pitkään itseäni thainyrkkeilyn ja musiikkihommien kautta – jos joku kysyi mitä teen, en vastannut ensimmäisenä ”markkinointia” vaan ”thainyrkkeilen ja laulan bändissä”.
Vuosi 2014 elämässäni oli hyvin myrskyisää aikaa, joten yhtenä iltana – thainyrkkeilytreenien jälkeen päätin kaivaa pari vanhaa pensseliä ja öljyvärit esiin. Maalasin värikkään linnun, jonka melkein jokainen ystäväni sen nähdessään kysyi ”kenelle se on” tai ”joko se on myyty”. Suostuin lopulta kauppoihin hyvän ystäväpariskunnan kanssa, sillä tiesin näkeväni sen heidän luonaan joka kerta kun kyläilen heillä.
Siitä se sitten lähti, stressaavasta ajanjaksosta ja päätöksestä vihdoin kyseenalaistaa yhden ihmisen sanoja. Mitä jos mä en halua tehdä ”jotain muuta”?
Bändi- ja thainyrkkeilyporukkani jäivät Turkuun, mutta maalaaminen ei katso paikkaa eikä kenenkään toisen aikatauluja. Tuon värikkään linnun jälkeen olen maalannut yli 60 taulua ja suurimman osan niistä muille. Linnun maalasin kuitenkin itselleni. Elämä on liian lyhyt siihen, että antaisin kenenkään muun määrittää puolestani, mitä olen tai mitä haluan sen aikana tehdä.
Anu 19.4.2020