Synnyin Tyksissä, asuin Jäkärlässä ja vartuin Runosmäessä. Olin missä tahansa porukassa aina äänekkäin, vilkkain ja menossa. Luokan pelle. Harrastin lapsesta alkaen KAIKKEA, kuten yleisurheilua, kilpauintia, pesäpalloa, lentopalloa, thai-nyrkkeilyä, nykytanssia, kuorolaulua, trumpetinsoittoa yksin ja orkesterissa. Hypin Turun FBC:n peleissä cheerleaderina (voitimme myös joukkuetanssin SM-pronssia), kokeilin rugbyä, breakdancea, runoutta, vesipalloa ja salibandya. Suoritin sukelluskortin, kävin puutyökurssin, perustin ystäväni kanssa bändin, ostin oluentekolaitteet, menin kielimatkalle, mindfulness-kerhoon, historiakursseille ja salsatunnille. Aloitin vapaaehtoistyön sairaalalla, keramiikan kansanopistolla ja jalkapallon ladyfutisjoukkueessa. Harrastuksia on siis tippunut pois uusien tullessa tilalle, mutta sanotaanko että paljon aina tapahtuu.
Rakastan edellämainittujen lisäksi elämässä mm.koiria, tietokirjallisuutta, luonnonpuistoja, Pasi Rautiaisen höpinöitä, retropelejä, ruuanlaittoa ja livekeikkoja. Ja maalaamista.
Taide maadoittaa
Olen aina ollut keskittymisongelmainen multipaskaaja ja häslääjä, joten luova tekeminen on aina toiminut maadoittavana tekemisenä. Silloin keskittyy vain yhteen asiaan ja unohtaa kaiken muun. Rakastan tehdä ja luoda käsilläni, joten jos en saisi maalata tai tehdä keramiikkaa, menisin uudelleen puutyökursseille ja alkaisin tehdä sekä entisöidä huonekaluja. Jos käteni irtoaisivat, kouluttautuisin varmaan luonto-oppaaksi, sillä metsässä rauhoitun samalla tavalla kuin käsillä tehdessä tai sukeltaessani veden alla.
Unelma-ammattini oli nuorena lentoemäntä – siihen saakka kun ymmärsin, että ahtaassa tilassa kännisten matkustajien paasaaminen jetlagissa kuulostaa ennemmin painajaiselta kuin unelmalta. Ajauduin lukiosta kauppaopistoon, sillä ajattelin merkonomitutkinnon auttavan saamaan edes joltain alalta pysyviä töitä.
Mistä innostus taiteeseen lähti?
Piirtelin kyllä varmasti siinä missä muutkin lapseẗ, mutta en kokenut sitä koskaan intohimokseni. Jostain syystä luulin, ettei minulla yksinkertaisesti olisi “lahjoja”. Syytän tästä isosiskojani, jotka piirtelivät minulle aivan uskomattoman upeita syntymäpäiväkortteja yms. Yläasteen ja lukion kuvataidetunneilla kyllä huomasin nauttivani maalaamisesta ja hankin kotiin ensimmäiset öljyvärini joskus vuosituhannen vaihteessa. Homma kuitenkin jäin kaiken miljoonan muun tekemisen alle, eikä kuvisopekaan vaikuttanut pitävän töistäni lainkaan.
Onneksi löysin maalaamisen uudelleen
Jätin siis taidehommat toisille ja keskityin kaikkeen muuhun. Vasta neljännessä tai viidennessä omassa kodissani 2014 kaivoin pölyttyneet, ikivanhat öljyvärini muuttolaatikon pohjalta, nappasin taloyhtiön roskalavalta puolimetrisen lastulevyn ja sudin siihen kirkkaan oranssia ja sähkönsinistä maalia. Raaputin siihen palettiveistellä kuvioita. Se oli ruma, mutta suuri käänne elämässäni.
En enää välittäisi, jos eivät muut pidä aikaansaannoksistani, jos niiden tekeminen tuottaa niin suurta rauhaa ja mielihyvää. Ensimmäinen oikealle kankaalle pian sen jälkeen maalaamani värikäs lintu kiinnitti ystävien ja perheenjäsenten huomion ja suostuin lopulta myymään sen läheiselle ystäväpariskunnalleni, koska tiesin näkeväni näin taulun vielä monta kertaa heillä vieraillessani.
Projektipäälliköstä taiteilijayrittäjäksi
Aloin lintutyön jälkeen ottamaan päivätöideni ohessa muutamia tilaustöitä joka vuosi, ja vuonna 2017 vaihdettuani työpaikkaa Turusta Helsinkiin ja taas Turun kautta Tampereelle, minulla oli ensimmäinen pieni näyttely uudessa kotikaupungissani pienen ravintolan lähestyttyä minua. Viimeistään kun korona eristi markkinointitoimiston työyhteisön omiin koteihimme, päätin, että projektipäällikön hanskat menisivät naulaan – jos vain uskaltaisin lähteä kokopäiväiseksi yrittäjäksi. Keräsin rohkeutta ja tietoa reilun vuoden ja 2021 syksyllä irtisanouduin perustaakseni virallisesti toiminimiyrityksen, vaikka minua mentoroinut uusyrityskeskus oli yritysideaani ja pärjäämistäni kohtaan erittäin skeptinen (vai realistinen?). Uskoin, että katuisin, jos en sillä hetkellä olisi tarttunut silti tilaisuuteen. Tiesin, että voin aina hakea takaisin palkkatyöhön, jos en yksinkertaisesti saisi liiketoimintaani kannattavaksi.
Aamulehden juttu marraskuulta 2022
Taiteilijan elämä ei vielä kolmessa vuodessakaan ole muuttunut tuottavaksi bisnekseksi, mutta selviän sen verran vähin tappioin, etten ole luovuttamassa.
Olen selvinnyt tänne saakka asiakkaideni ansiosta, jokaisen joka on tilannut tai ostanut minulta taulun tai taideprintin. Minulla kävi myös hyvä tuuri, kun Ilta-Sanomien piispistaulujutun jälkeen myös Aamulehti halusi tehdä taiteilijahaastattelun minusta – itse asiassa tasan kaksi vuotta sitten. Julkaisut antoivat buustia omalle näkyvyydelle, jota jokainen taiteilija tai muun alan pienyrittäjä kipeästi kaipaa. Kuka osaa ostaa sinulta taulun, jos ei tiedä sinun olevan olemassa? Minua motivoi tilaustöiden suunnittelu asiakkaiden kanssa sekä se, kun huomaa omien taitojen kehittyvän jatkuvasti.
Minä erään viimevuotisen tilaustyön kanssa
Mitä seuraavaksi?
Nyt suunnitelmissani on saada työskentelyapuraha ensi kesälle Taiteen edistämiskeskukselta, jonne lähetin suuren hankesuunnitelmani viime viikolla. Apurahoja voi hakea useilta tahoilta myöhemminkin ja vaikken saisi myöntävää vastausta, aion maalata tilaustöiden ohessa edelleen mahdollisimman paljon omia teoksia vapaaseen myyntiin ja toivottavasti saada niitä myös näytteille, sekä koitan muistaa päivitellä someen kaikkea tärkeästä turhaan. Jatkan yrittämistäni siis vielä toistaiseksi – niin kauan kuin ihmiset haluavat valita seinälleen juuri minun teokseni.
Tai niin kauan kuin kädet eivät irtoa.